Kalevalamitta on todellinen muinaissuomalainen yleismitta, jota on käytetty melkein kaikkeen mitalliseen perinteeseen. Sen valta-asema alkoi horjua läntisessä Suomessa 1600-luvulla, mutta itäisessä Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä se on elänyt melkein näihin päiviin asti. Kalevalaista runoutta vastaava perinne tunnetaan myös virolaisilta ja vatjalaisilta, mutta se puuttuu itäisimmiltä karjalaisilta, vepsäläisiltä ja liiviläisiltä.

Kalevalamitta on nelipolvinen, usein kahdeksantavuinen trokeemitta, jossa pitkä pääpainollinen tavu yleensä asettuu runojalan nousuun ja lyhyt pääpainollinen tavu taas laskuun. Ensimmäinen runojalka, säkeen alku, on vapaa: tavuja voi olla useampia ja tavujen pituussäännöt vapaampia. Suuri osa säkeistä on normaalitrokeeta, jossa runokorko ja sanapaino sattuvat yhteen, mutta melkein yhtä yleisiä ovat murrelmasäkeet, joissa runokorko ja sanapaino eivät pidä yhtä. Murrelmasäkeiden ja normaalitrokeen vuorottelu tuo kalevalamitan rytmiin eloisuutta. Runomittaan liittyy myös muita sääntöjä, jotka koskevat sanojen keskinäistä järjestystä ja säkeenylitystä. Kansanperinteessä ei kuitenkaan ole ehdottomia sääntöjä, vaan runoteksteissä niistä on paljon poikkeamia. Mitta vaihtelee paljon myös ajallisesti ja paikallisesti.

Vaka oli | van-ha | Väi-nä|möi|nen    normaalitrokee
las-ki | lau-la|en ve|si-ä    murrelmasäe

Kalevalaisen runouden tyylikeinoista tärkeimpiä ovat allitteraatio eli alkusointu ja parallelismi eli kerto. Seuraavassa esimerkissä on sekä allitteraariota että säkeenkertoa:

Käänti kämmenen merehen,
Sortu sormin laineheseen.

Sivusto tulostuu suoraan tekstiversiona selaimen tulosta-komennolla.